Olen syntynyt Hämeenlinnassa, jossa vietin koko lapsuuteni ajan. Pääkaupunkiseudulle muutin, kun oli aika lähteä opiskelemaan. Se tavallinen tarina. Ja sille tielle olen jäänyt, kun elämä ja työt rakentuivat pääkaupunkiseudulle.
Lapsuuteni ihan kaikki lauantait vietimme yhdessä tätien, setien ja serkkujen kanssa. Niin sen ainakin muistan. Isäni perheessä oli kuusi lasta, joten suurin piirtein samanikäisiä serkkuja oli paljon. Mummu ja Pappa asuivat keskustassa Suomen kasarmin alueella kauniissa puutalossa. Olohuoneen ikkunoista näkyi alhaalla kulkeva Helsinki-Tampere moottoritie, joka nykyään on katettu asuintaloilla ja kauppakeskuksella. Puutaloissa asui nykyisiä ja entisiä Puolustusvoimien työntekijöitä ja yhdessä talossa oli Varuskunnan päiväkoti, siinä mummulan seinän takana. Meillä serkuksilla oli lupa leikkiä päiväkodin pihassa. Muistan, että siellä pihassa opin ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Kasarmin alueella oli paljon punatiilisiä vanhoja taloja sekä muistomerkkejä, jotka meistä lapsista tuntuivat jännittäviltä. Mummulasta on jäänyt paljon muistoja. Tikkunekkujen jäähdyttäminen lumihangessa, korppujauhojen jauhaminen vanhalla kahvimyllyllä, jännittävä ullakko kulkukissoineen sekä lettujen paistaminen.
Tärkein muisto on kuitenkin se, että kokoonnuimme yhteen. Eeva-mummun ja Mikko-papan talo oli täynnä, kun kaikki sisarukset lapsineen saapuivat paikalle. Juotiin kahvia ja syötiin pullaa, tuoretta ja mummun tekemää, tietysti. Lauantaipäivien lisäksi meillä on aina vietetty samalla porukalla syntymäpäivät ja nimipäivät. Nopeasti arvioiden tapaamisia samalla porukalla on täytynyt todella usein. Muistan niiden olleen minulle tärkeitä ja itsestäänselvyys.
Meidän lasten kasvaessa ja mummun ja papan kuoltua tapaamiset ovat väkisinkin harventuneet. Ainakin ne, missä me serkukset olemme olleet paikalla. Vanhempamme sisaruksineen ovat jatkaneet tapaamisiaan ja isommat syntymäpäivät ovat edelleen saaneet koko porukan kokoon, mutta muuten elämä on vienyt meitä omiin kiireisiin arkiimme.
Kunnes tuli korona. Yksi serkku kutsui kokoon heti lockdownin alkaessa koko tutun porukan ruudun ääreen. Hyvissä ajoin me lapset pidimme huolta, että vanhempamme saavat oikeat alustat ja linjat kuntoon. Harjoiteltiin etäkokoukseen liittymistä, että h-hetkellä oltaisiin valmiina. Ensimmäinen ”Niemisten ruutukahvit” oli nähnyt päivänvalon. Se oli iloista puheensorinaa ja sekamelskaa, kun kaikki puhuivat yhtäaikaa ja samalla nauratti tilanteen outous. Niemisten ruutukahveista tuli meille uusi normaali, kuten monesta muustakin asiasta tämän pandemian aikana. Alkuun tapasimme viikottain, kesän tullessa väli piteni muutamaan viikkoon, mutta aina sovittiin uusi lauantai. Tällä hetkellä ruutukahvit ovat vakiintuneesti joka kuun viimeinen lauantai.
Vuosien aikana vähentyneet kohtaamiset ovat yhtäkkiä lisääntyneet koronan aikana. Lauantaisin meitä on iso porukka paikalla, usein jopa kymmenestä eri osoitteesta. Ruutukahvit ovat odotettuja kohtaamisia, joissa käydään läpi päivän polttavat kysymykset, kuulumiset, uusimmat kirjat ja lukusuositukset. Yhtenä lauantaina muistelimme yllättäen menehtynyttä sisaruskatraan veljeä. Koronan vuoksi hautajaisia ei voitu viettää yhdessä, mutta yhteistä surua jaettiin ruutukahvien ja muistojen merkeissä. Etäyhteydet ovat tuoneet uudenlaista yhteisöllisyyttä ja kaivatut kohtaamiset tähän päivään. Epäilen, että ilman koronaa ja lockdownia olisimme tuskin koskaan aloittaneet etätapaamisia. Olen aina nauttinut kuunnella vanhempien ihmisten kertomuksia ja tarinoita omasta nuoruudestaan ja lapsuudestaan. Ne kiinnittävät omat kokemukset ja muistot vahvemmin yhteen ja lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta omien läheisten kanssa.
Mikään ei kuitenkaan voita oikeita kohtaamisia. Kunhan yhteiskunnan terveysturvallisuus on paremmalla tolalla, aion pitää Niemisten ruutukahvit ihan oikeasti livenä kotipihallamme. Sitä lauantaita odotellessa juodaan varmasti vielä muutamat ruutukahvit.